Lopetus

Päätin jättää tämän blogin nyt tähän. En halua enää kirjoittaa masennuksesta ja ahdistuksestani. Kuitenkin säästän blogini osoitteen ja jos joku haluaa lukea vanhoja postauksiani niin saa niitä lukea. Haluaisin kuitenkin aloittaa toisenlaisen kirjoituksen.

Kiitos lukijoille.

En oikeen tiiä mitä tekisin. Oon ollu väsynyt koko päivän. Ahdistus kasvo taas ylivoimaseksi eilen ja olin iha murskaantunut. Vanhemmat meni naimisiin. Ku oltiin äitillä ja pappi tuli mulla valu vaan kyyneleet enkä pystynyt pidättelee. Menin vessaan itkee ja meikit valu pitkin poskia. Olin kerrankin laittautunut nätiks, mut kaikki jotenki valu viidessä minuutissa hukkaan.

Onnistuin olemaan kaks päivää polttamatta, mut halusin eilisen jälkeen tupakkaa. Joten ostin askin. Yskä ehti melkein helpottaa, mutta se tuli sitten takaisin. Olin iha sekasin enkä tienny mitä mun ois pitäny ajatella. Tuntu ku kaikki ois valunu taas ihan hukkaan.

En kuitenkaan halunnu vahingoittaa itteäni. Se kävi mielessä, mutta en tahtonu sitä enää. Joten poltin tupakkaa ahdistuksen helpottamiseksi ja olin serkulla yötä. Päivän jälkeen halusin juoda pääni täyteen, mutta en kehdannut sanoa serkulle, että olisi käynyt ostamassa siideriä kaupasta. Joten olin ilman ja vältin sen, että aamulla olisin ollut ihan sekaisin.

Päivä on ollut siis kummallinen. Kävelin ympäri kämppää kun iskä lähti käymään kerholla. Sitten istuin sohvalle ja tähän jäin. En jaksa tehdä mitään. Pitäisi pakata tavaroita muuttoa varten, muttei innosta. Roomaan lähtöki on viikon päästä, mutta sekään ei osaa enää innostaa samalla tavalla kuin ennen. Se jotenkin vaihtui minun syntymäpäivä lahjastani vanhempien häämatkaan. Tunnen siis jotenkin olevani kolmas pyörä siellä.
En tiedä enää mitä ajatella muutosta Mäntsälään ja vanhempien paluusta yhteen. On vaikeaa sulattaa kaikkia näitä asioita kerralla. Kaikki tulee liian nopeasti eikä niihin kerkeä mukaan.

Haluaisin kerrankin ottaa rauhallisesti.

Murskattu

Kerroin tänään mun ihastukselle, että pidän siitä. Ja mitä sain vastaukseks ? Surua ja murskaantuneen sydämen. Olisin halunnut toisen vastauksen. Olisin kerrankin halunnut löytää itselleni jotain mistä pitää kiinni.
Tajusin, että tää ei oikeesti ollu ensimmäinen kerta. Ja ettei se oikeesti jää viimeiseksi. Ja, että en löydä koskaan itselleni sitä oikeaa.

Jälleen saan itkeä liikaa.

Love, dikchead and love

Puhuttiin tänään kavereiden kanssa eroamisesta. Muistelin siinä vaiheessa Mikkeä. Vaikka siit on jo vittu kaks vuotta, silti se asia jaksaa ahdistaa. (Tiedän Sunikan lukevan mun blogia ja toivon, ettei se ehkä kommentois mulle mitään tähän Mikke juttuun.) Oon niin ahdistunut ja sekaisin siitä asiasta, etten jaksa opiskellakkaan. Aina välillä näen Miken ku ajelen mutsille. Sen näkeminen ei tee hyvää mun mielentilalle ja aina saan jonkun näkösen parkumisen aikaan ittessäni.

Oon miettiny kans mun ihastusta. Jos meille tuliskin jotain, luulen sen pelkäävän mua. Joka päivä kattelen tätä ihmistä koulussa ja mietin, miten tollanen vois muka pitää musta ? Tai sitten pelkään sen pitävän toisesta. Toisesta tytöstä. Tai tekevän samat asiat ku Mikke.
Pelkään suudelmia ja halauksia.
Haluaisin juosta tuon pojan luokse ja itkeä sitä, miten kovasti pelkään. Miten kovasti haluaisin sen pitävän musta. Miten kovasti haluan tietää tästä ihmisestä enemmän. Mutta en uskalla jutella. Tai jos juttelen ahdistun jutellessa faecbookissa tai kasvotusten.
Joskus törmään tän jätkän katseeseen ja sen hymyyn. Se saa mussa aikaan lämpimiä värinöitä rinnassa ja selässä. Mahassa kuplii ja piirrän sydämiä pulpettiin tai vihkoon. 

 

 

 

 

Toivoisin joskus onnistuvani

Oon miettiny sitä, että kertoisin mun ihastukselle, että pidän siitä. Toisaalt pelkään sen suhtautumista. Pelkään sitä, että mitä se sanoo. Meneekö se hämilleen ? Tuleeko sille huono olo siitä ?
Haluisin kertoa sille mitä mä tunnen.

Nobody sees - Nobody knows
We are a secret - can't be exposed
That's how it is - That's how it goes
Far from the others
Close to each other
That's when we uncover, cover, cover.
Thats what we uncover, cover, cover

Mun ihastus on mukava. Juttelin sille tänään. Oikeestaan juttelen sille melkeen joka päivä. Se saa mut tuntemaan itteni arvokkaaks. Se saa mut hymyilee. 

Nainen makaa yksin vuoteellaan
peitto turvanaan
ääriviivat vartalonsa
piirtää kuvan seinään valkeaan

Siinä näkee hiekkadyynin
jota karavaani vaeltaa
keidasta se janoaa
vaan keidasta ei löydy päältä maan

Sydäntä ei kierrättää voi
siinä liikaa mustaa on
sydäntä ei kierrättää voi
se on miltei loppuunkulunut

Vaan sillä on ruusuja sormenpäissä
ja sillä on sieluja seitsemän
sillä on liekit hännännokassa
huulet on suudeltu rikki

Mies on yksin huoneessaan
tyhjä lasi kourassaan
puhunut on henki pullon
kertonut niin monta tarinaa

Aina samat aina lohdulliset
ovat neuvot viisaamman
lisää niitä janoaa
vaan lisää ei nyt löydy päältä maan

Sydäntä ei kierrättää voi
siinä iso reikä on
sydäntä ei kierrättää voi
se puhki on palanut

Enkä mä tiedä sitä missä mun kotini on

Vaan sillä on ruusuja sormenpäissä
ja sillä on sieluja seitsemän
sillä on liekit hännännokassa
huulet on suudeltu rikki

Sillä on ruusuja sormenpäissä
ja sillä on sieluja seitsemän
sillä on liekit hännännokassa
huulet on suudeltu rikki

Jäin jotenkin junan alle. Päähän särkee ja tuntuu taa siltä, että voisin maata sängyssä koko huomisen päivän. Pitäisi kirjottaa vielä tuo lukupäiväkirja ja en millään jaksaisi. Ilta on mennyt eteenpäin The Beatlesin avulla. 

 

 

Minä

Lupasin julkasta ns. "yhteenvedon" mun elämästä neljän vuoden varrella. No täasä tulee.

Neljä vuotta sitten olin ihan normaali tyttö. Tai, miten määritellään normaali. Olin vähän erilainen. Pukeuduin mun isän vaatteisiin ja peittelin itseäni. En tuntenut itseäni lihavaksi kuudennella luokalla tai mitenkään muutenkaan oudoksi tai ahdistuneeksi. Olin ihastunut ensimmäistä kertaa palavasti poikaan, joka oli samassa koulussa.
Tutustuin tähän kundiin 2010 kesällä, jolloin aloin vähän ajatella itseäni lihavaksi ja aloin vähentää syömistäni. Oli minua haukutti läskiksi ja muutenkin kiusaaminen oli ollut yleistä jo tarhasta lähtien.
2010 elokuun ensimmäinen päivä seurustelin tämän ihanan pojan kanssa.

Kun seiska luokka alkoi huomasin tunteideni ailahtelevan ja aloin erkaantua. Tunsin itseni ahdistuneeksi ja syöminen oli muuttunut jo melkein turhauttavaksi. Söin kuitenkin koulussa, enkä halunnut huolestuttaa ketään. Kuitenkin pidin itseäni säälittävänä ja lihavana. Sanoin kaikille, että olin ihan kunnossa, eikä minun pitäisi tehdä itselleni mitään, mutta kuitenkin 2011 keväällä kävin koulupsykologin juttusilla ja minulla todettiin masennus.
Pidin sitä kammottavana. Tuntui, että ahdistuin vain lisää tiedosta, että minulla oli "sairaus". Luulin sen kuitenkin olevan yleistä ja ohi menevää.

Kun kahdeksas luokka alkoi meillä meni huonosti poikaystäväni kanssa. Erosimme lopulta syksyllä.
Sinä syksynä 2011 olin jo painunut täysin pohjaan. En syönyt, pyörtyilin ja näin näkyjä ja kuulin ääniä. Olin useasti sairaalassa sydänkipujen, päänsäryn ja pyörtyilyn takia. Olin muistaakseni tähän mennessä jo yrittänyt kerran itsemurhaa. Sinä joulukuuna 2011 aloitimme sairaalassa psykologin johdosta seronil-lääkityksen, mitä en suostunut syömään ja välillä saatoin vedellä yliannostuksia ja horjua "huumeissani" kotona.
2012 tammikuussa olin ensimmäistä kertaa suljetulla osastolla hoidossa omasta tahdostani.
Osasto oli kammottavaa. En tuntenut tarvitsevani sitä ja makasin yksin sängyllä neljän seinän sisällä peläten, että seinät kaatuvat päälle. Osastolla minulla todettiin vaikea masennustila ja minulla pelättiin olevan itsemurha vaara.
Olin osastolla hoidossa kaksi viikkoa ja pääsin kotiin.
Seuraavan kerran olin hoidossa samaisena keväänä.

Ysiluokka alkoi sillä tavalla, että minut siirrettiin normaalilta luokalta erityisluokalle. Olin ahdistunut ja pelkäsin sitä. En halunnut jättää kavereitani vanhaan kouluun ja käydä koulua kirkon kellarissa. Olin ahdistunut tilanteesta ja yritin itsemurhaa 2012 syys-talvena, ja minut sijoitettiin taas hoitoon suljetulle osastolle.

Kun vuosi vaihtui ja tuli tammikuu, olin saanut Virosta likööripullon kaveriltani, vein sen kouluun ja joimme kaverien kesken. Tarina päättyi ambulanssin kutsumiseen ja siihen, että yritin impulsiivista itsemurhaa jälleen.

Kotona maatessani lattialle käsi ja matto veressä sanoen; "minua väsyttää" äitini läpsi minua poskelle. Isä oli soittanut ambulanssin paikalle, joka tuli laittamaan minut tippaan ja vei sairaalaan.
Se tuntui oudolta. Makasin lattialla näkien tummia hahmoja keittiössä, mutten sanonut siitä vanhemmille. Muistan äitini mutisseen jotain siitä, etten saa mopokorttia ja minulta viedään puhelin ja tietokone.
Halusin lyödä äitiä. En muista mitä ajattelin silloin, mutta luulen, että kaipasin apua, enkä syytöksiä ja iskuja rintakehään.

Muistan vanhempieni aina tulleen tapaamaan minua osastolle. Pelasimme äitini kanssa pelejä ja he toivat minulle karkkia ja limua. Muistan äitini ja isäni surulliset silmät. Muistan katselleeni kelloa koko päivän odotellen, että kello lähestyisi aikaa jolloin isäni tulisi tapaamaan minua.
Muistan siskojeni tuoneen minulle piknikin huoneeseeni. Söimme patonkia ja teimme mehua.
Kävin myös ulkona useasti. Muistan isäni vihaiset kasvot. Muistan surua ja ahdistusta.

Nyt 2013 syksy ja medialukion aloittanut tyttö käy terapiassa toista vuotta ja tuntee elämänsä iloiseksi näiden vuosien jälkeen. Itsemurha ajatukset ovat kadonneet, elämänhalu tullut takaisin ja ihastuksenkin olen löytänyt.
Rinnassa polttaa halu jakaa asioita ihmisille. Palo haluta opiskella ja lyödä itsensä ällikältä.
Halu elää ilman isän joka päiväisiä sanoja; "Siina onko kaikki hyvin ?"
Halu elää ilman minkään näköistä ahdistusta ja stressiä siitä, mitä huominen tuo tullessaan.

P.s. Kiitos medialukion ystävilleni, jotka pitävät minusta sellaisena kuin olen.

Reason to live

Makaan sängyllä ja mietin taas asioita. Tulevaa koeviikkoa, mun ihastusta, ahdistusta ja muuta. En jaksaisi oikein enää tätä kaikkea. Alan väsyä ahdistukseen ja paskassa rypemiseen.

Oon kestäny masennusta jo neljä vuotta. En tiedä pitäisikö minun kutsua itseäni enää ihmiseksi. Pitäisikö minun kutsua itseäni romahtaneeksi ? Vai potilaaksi, niinkuin lääkärit aina sanovat.

Tällä kertaa pitkään aikaan mulla ois oikeesti jotain sanottavaa isälle. Mutta en osaa aloittaa keskustelua. Harjoittelin itsekseni, miten aloitan sanomisen ja sitten ku se tuli kotiin ja mykistyin. Olin iloinen ja minä pirteä ihana Siina, joka olen joka päivä, mutta ei tänään. Eikä eilen. Eikä sitä edeltävänä päivänä. Oon oikeestaan ollut maassa jo aika kauan. Oon tuijotellu iltaisin sheiveriä mun laatikossa, mutta oon aina laittanut sen takaisin. En oo painanu sitä iholle ja antanut veren virrata. Ei, ei enää.

Edelliseen postaukseen palatakseni, nyt mulla on kunnon draama menossa kahden ihastuksen takia. Tekisi mieli hakata päätä seinään ja lopettaa tämä hullutus. Juttelin terapeutille vain yhdestä ihastuksesta. Sen mielestä se oli hieno asia, että olen saanut sellaisiakin tunteita elämääni. Hymyilin ja sanoi; Niin.
En tosissaankaan kerro kaikkia asioitani kenellekkään. Terapeutille kerron aika paljonkin nykyään, mutta sisälläni vaanii edelleen ne tuskat ja kirvelyt, mitkä vaikeuttavat elämääni.

Niskaan särkee, päähän koskee, rintaan kivistää ja jalat eivät tunnu kantavan. On siis todellinen kuolema olo.

Katselin taulua mitä teen siskon tytölle. Siitä puuttuu vielä paljon. En tiedä mitä tekisin siihen. Oksia ? Kukkia ? Vai lisää perhosia ? Päätökset ovat jälleen hankalia ja tuntuu, että koulunkäyntikin kärsii siitä.

Oon ollu vaarallisella mielentilalla taas. Oon horjunu ja horjunu. Oon saanut itseni ihastumaan mutta pelkään sen taas käyvän raskaaksi oman mielenterveyden kannalta.
Koulu on tuntunut turhauttavalta ja en ole jaksanut saada kaikkea aikaiseksi. En pidä lukiota vaikeana, pelkään vain itseni puolesta niin paljon...

Haluaisin polttaa kaikki tavarani. Katsoa kun ne roihuavat kasassa ja jättää ne siihen.
Muuttamisen kannalta olen edelleen toiveikaa mutta varovainen. Haluaisin muuton parantavan välejäni äidin kanssa, mutta silti se herättää kysymyksiä.
Pelkään rasittuvani liikaa ja että jäisin taas makaamaan sängylle ahdistuneena. En nukkuisi, söisisi tai tekisi enää yhtäön mitään.

Nobody sees, nobody knows

Kun kukaan ei näe, eikä tiedä. Ollaan salaisuutta kaikki. Ei kukaan tiedä mistään. Kukaan ei älyä. Kukaan ei kysy. Kaikki näkevät pinnan. Kukaan ei näe sisään. Siellä pimeys tummenee, siellä palaa helvetin liekki. Siellä kaikki hajoaa käsiin. Muuttuu tuhkaksi. Murenee käsiin. Siellä Saatana lämmittää käsiään ja pitää meitä ominaan. Siellä langenneet enkelit levittävät tuskaa ja ahdistusta. Me vajoamme pinnan alle, eivätkä muut pelasta meitä. Emme saa ravintoa mistään. Kuolema varjostaa elämäämme. Viikatemies kulkee aina kulman takana. Odottaen hetkeä, jolloin vie meidät. Mikään ei tule muuttumaan. Mikä ei tule lähtemään. Mikään ei lämmitä meitä. Kaikki kylmenee.

Ahdistus

Mua ahdisti tänään paljon. Ei ole pitkään aikaan tuntunut niin pahalta. Se oli outoa ja tuntui pahalta. Olisin halunnut pyyhkäistä sen pois, mutten saanut. Piti vain pidätellä itkua.
Äiti tuli käymään juuri silloin, kun itse tulin kotiin. Koira ja mun koulukirjat. Jouduin siis pidättelemään itkua vielä pidempään, mutta juuri kun äiti sulki oven perässään, istuin ruokapöydässä itkemässä.
Pakkasin itkuisena nopeasti tavarani, hain tupakkaa ja lähdin äidille.

Äidin kautta siskolle, olo oli jo parempi. Katselimme astuntoa netistä mistä äiti ja isä tekivät tarjouksen. Tuo ihana maalaisrakennus Mäntsälän kupeessa. Olin onnesta soikeana, vaikka edelleen tuntuu oudolta, vanhempien yhteen paluu viiden vuoden eron jälkeen. Minustahan se kait johtuu. Masennukseni ja hoidot ovat kait saattaneet vanhempani takaisin yhteen.

Tää sai mut tuntemaan itseni surulliseks :(

Kouluun keskittyminen on ollu haastavaa. Tuntuu, ettei jaksaisi ollenkaan ja nukahtaa pystyyn. Luulen olevani sopimaton, enkä kuulu joukkoon. Olen liian erillainen. Tunnen, etten jaksaisi enää. Voisin heittää kirjat seinään ja antaa olla. Jäisin vain makaamaan sängylle ja olla siinä loppu kuukaudet.

Postailut on jääny vähä vähemmälle. Koulun eka viikko on menny iha mukavasti. Filosofian tunnilla olin aivan täysin pihalla. Meidän pitää keksiä nyt viikonloppuna meidön oman elämän filosofinen motto. "Eteenpäin, sanoi mummo lumessa" ??
Ruotsin tunnit on myös olleet täyttä tuskaa. En muista ruotsin kielestä yhtäön mitään ja tuntu, että mun ois pitäny olla siellä tukikurssilla...
Lupasin yhdelle äidinkielen opettajalle, että lupaan kirjoittaa tietyn määrän postauksia koulun blogiin. Suostuin siihen vaikka epäröinkin iha kamalasti. Pelkään vaan, ettei ihmiset pidä mun postauksista tai kirjoitan niistä vääränlaisia.

Oon jättäny kaverit hieman syrjään. En jaksa liikkua ollenkaan kotoa mihinkään ja se tuntuu vähän turhauttavalta. Päähän on särkeny koko viikon ja huokasin helpotuksesta, kun saan nukkua nyt viikonlopun.
Lukio on ollut ihan jees nyt ensimmäisen viikon. Tuntuu, että kaikki sanoo, että lukio on inhottavaa ja raastavan raskasta, mutta ei se vielä ole ollu... Toisaalt en tiiä mitä se tulee olemaan.

Puka

Kohta tuntuu alkavan taas surutyö. Päätettiin, että meiän koira lopetetaan. Se täyttää kohta yhdeksän vuotta ja sillä todettiin syöpä virstarakossa vähän aikaa sitten. Tuntu niin kammottavalta ajatella, yhdeksän pitkää vuotta sitten Puka tuotiin meille punaisessa laatikossa ja se oli niin pieni. Alkuun mä pelkäsin sitä, mutta lopulta, siitä tuli mun rakas ystävä, lapsi ja tärkeä osa arkea.
Tuntuu, että Puka on ollut mulle läheisempi kuin suurimmat osat ihmisistä mun elämässä. Joka päivä sen kanssa on saanut leikkiä ulkona, sille on joskus ärsyyntynyt ja sen vieressä on nukkunut. Pukalle on voinut itkeä, jutella, kertoa salaisuuksia ja koirasta tietää, ettei se kerro salaisuuksia eteenpäin. Niin monta kertaa olen herännyt aamulla siihen, että märkä kieli on nuollut nenääni ja sen raskas hengitys on hönkinyt naamaani. En kykenisi elämään ilman sen surullista ulinaa, sen iloista ilmettä kun tulen kotiin koulusta ja sen anovaa ilmettä kun kaapissa odottaa herkkuja.
Tuntuu niin kauhealta ja raskaalta päättää sen elämä, mutten halua sen kärsivän enempää.
Pukaa ei voita toinen koira, ja ihminen häviää sille.

Puka on kaunis koira.

Ääh. Koulu alkaa ylihuomenna ja en millään jaksais. Mua jönnittää ja pelottaa saman aikaisesti ja se ei tunnu hyvältä. Yleensä oon ollu positiivinen ja iloinen koulin alusta, mut nyt lukio on taas uus askel elämässä ja meen jälleen kohti aikuisuutta. En haluis olla vielä aikuinen. Haluisin olla lapsi ja kirmata ulkona keltaisessa mekossa, hattu päässä ja hymyillä. Oon jääny kiinni siihen ja siitä pitäis päästä nyt eroon.

Lukio on täysi uusi asia mulle. En tiedä lukiosta mitään paitsi ylioppalaskirjoitukset ja koeviikot. Sisko kävi lukion, mutten oikeen oo saanu siitä mitään irti ja nyt pitäis itse mennä lukioon.
Toivottavasti saan kolmen vuoden päästä valkosen lakin päähäni...

Vitutuksen ja ahdistuksen määrä kasvo taas maksimiin. Näen taas itteni hakkaamassa päätä seinään ja haukkumassa elämää kusipäiseksi ja miksi Jeesus ei tulekkaan ja pelasta niin kuin aina sanotaan.
Paskanmarjat.

Äiti vei 300 euroa tililtä. Kyllä, puhuin tästä, huusin kuin mielipuoli ja en saanut vanhempia käsittämään, että miksi vitussa mulle ei taaskaan kerrottu. Tunnen taas jälleen olevani hylkiö tässä perheessä, enkä saa tilaa saada tulla esille. Saatan heilua taustalla vaikka kuinka kauan, eikä kukaan näe minua.
Minä, joka kaipaan valoa ja lämpöä, tunnen etten saa sitä tarpeeksi, varsinkaan äidiltä.

Nyt kun vanhempien viiden vuoden takaisen eron jälkeen, he alkoivat seurustella, tunnen saavani ahdistusta vielä enemmän. Kun äiti ja isä istuvat keskenään kotona tai äidin asunnolla, se tuntuu luonnottomalla.
Vihaan sitä.
Vihaan heitä.
En halunnut tätä.
En tunne ansaitsevani tätä.

Ajattelen jälleen itsemurhaa.

Heräsin aamulla ennen seitsämää siihen, että kuulen äitini raivoavan. Syöksyn ulos kammarista ja näen äidin huutavan ukilleni minusta.
Kun äiti tuli luokseni ja sanoi; "Siina me lähdetään," tiesin etten näkisi ukkia enää. Ainakaan vapaaehtoisesti.
Kun sain selville riidan syyn; Onni (ukki) oli väittänyt äidilleni, että Siina oli varastanut rahaa kymmenen euroa.
VALETTA !
Istuin paikallani kyyneleet valuen äidin sängyllä. Kuuntelin itkuisena Onnin ja äidin riitelyä ja miten Onni huutaa, että ilmoittaa poliisille ja soittaa isälleni. Hipsin hiljaa kammariini vaihtamaan vaatteita, mutta kun olin vaihtanut vasta housut viha ja kyyneleet pääsivät läpi ja syöksyin ulos huoneesta ja juoksin pihalle. Ensimmäisenä halusin mennä kummini luokse, mutta äiti sai minut kiinni.
Kävelin takaisin sisälle itkien, kuunnellen samalla äidin vihaa.
Vaatteet vaihdettuani loppuun asti halusin ruokaa. Mummu sanoi, että tule pöytään istumaan niin saan leipää. Istuin pöytään syömään kurkku tukossa itkemisestä ja huutamisesta. Onni käveli keittiön läpi ja sanoi; "Kyllä se omatunto alkaa kolkuttaa."
Purskahdin uudestaan itkuun ja romahdin pöydälle.
Mummu oli vihainen.
Pesin hampaat ja vedin kenkäni jalkaan. Äiti ja mummu itkivät molemmat ja halasivat. Halasin myös mummua ja lähdimme.

Ajelimme kylällä ja menin Ruukinrantaan kävelylle. Äiti soitti veljelleen jos hän olisi hereillä.
Enoni onneksi vastasi ja lähdimme ostamaan riisipiirakkaa ja maitoa.
Olin vihainen ja surullinen samaan aikaan.
Menimme enolle syömään aamupalaa ja juomaan kahvia. Kello oli vasta kahdeksan.

Päiväni pelasti kampaaja.

Tunnen itteni hylkiöksi. Kuin olisin asunut laatikossa viimeiset 15 vuotta ja tullut nyt ulos. Kukaan ei huoli minua, kukaan ei pidä minusta, kukaan ei välitä.
Kaikki tuntuu raskaalta. Kuin maa vetäisi minua itseään vasten, enkä jaksa vastustella.

Ehken mä välitä tarpeeksi itsestäni.

Vaa'alle astuminen aiheutti ahdistuksen. Syöminen on pyörinyt mielessä jo useasti, enkä jaksaisi enää kamppailla sen kanssa.
Olen väsynyt, ahdistunut ja agressiivinen. Kaikki tuntuu vaikealta ja inhottavalta.

Aamulla vessassa otin meikkipussin esille ja töpöttelin puuterit naamaan. Silloin katsoin itseäni ja mietin, milloin olen viimeksi ollut näin kyllästynyt ? Käteni tärisi kun aloin rajaamaan silmiäni kajaalilla. Kyyneleet yrittivät päästä muurini läpi. Ne hakkasivat minua. Huusivat minulle. Siina, päästä meidät pois. En vain halunnut romahtaa.
Läpsäisin itseäni poskelle ja harjasin hiukseni.

Olen todella eksyksissä. Välillä ajatteli karkaa ja jään seisomaan silmät tyhjinä ja tuijotan eteeni. Elämäni tuntuu tyhjän päiväiseltä paskalta. Välillä haluaisin vain jättää kaiken ja maata sängyllä loppuun asti.

?

Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen itsemurha kävi mielessä. Se sykki suonissa ja kertoi mulle missä mennään; pohjalla.
Oon väsynyt ja pilaantunut. Kun mä katson mun kasvoja peilistä, mua puistattaa. Miten kamalaa tää onkaan. Ehdin ajatella kaikkea hyvää ja ihanaa tammikuun jälkeen ja toivoin jo todella, että elämäni lähtisi raiteilleen, mutta ei. En saa sitä takaisin. En saa huoletonta ja rikasta elämääni, joka minulla oli vuosia sitten. Kauhu palaa jokaiseen päivään.
Tajuttuani miten sotkeentunut olen lankoihini, toivoin, että joku tulisi ja auttaisi selvittämään sen sotkun ja pelastaisi minut. Mutta sellaista ihmistä ei ole. Edes terapeuttini ei kykene siihen. Olen jo mennyttä.
En jaksa enää. Asiat jotka olin jo unohtanut tulivat takasin.
Kultakimpaleet lähtivät käsistä ja agressiivisuus ja viha valtasivat kehoni. Luita ja ytimiä myöten.

Katselin taivaalla lentäviä lintuja. Ne katoilivat kauas pois ja laskeutuivat metsän keskelle.
Jos kahlitsisin linnun, menettäisikö se vapautensa kokonaan ?
Jos kahlitsen sen sydämen, olenko kesyttänyt sen ?
Onko minulla sydän jota ei voi kesyttää ?

Rest In Peace

Odotin ikuisuuden aamusta iltaan, että mennään eläinlääkärille. Kissojen kanssa. Oli aika... Mä itkin autossa, odotin, että tää päivä olis jo ohi. Kuuntelin Sissin ja Repen vinkumista kantolaatikossa, ja halusin itkeä lisää.
Lääkäri sanoi, että se vie 10 minuuttia. Se tuntui puolelta tunnilta.
Rapsutin Sissiä korvan takaa. Silitin kun se makasi pöydällä. Katsoin kun lääkäri pisti piikin.
Katsoin, kun kissani hengitys lakkasi.
Ahdistus valtasi kehon kuin hyökyaalto. Itku, ei pysähtynyt. Jalat pettivät. Lyyhistyin maahan itkemään.
Kun isä tuli laatikon kanssa ulos, jossa kissani lepäsivät, en saanut itseäni aloilleen. Huusin ja huusin. Huuto yltyi. Huusin varmaan enemmän kuin itkin. En halunnut ajatella rakkaitani siinä laatikossa makaamassa kylminä ja elottomina.

Hautasimme Sissin ja Repen isäni työpaikan metsään. Isä kaivoi kuopan, johon laskimme arkun ja isoja kiviä. Kaivoimme vielä kasveja päälle kasvamaan, jotta se ei olisi liian kauhean näköinen. Halusin vielä tehdä ristin sinne.

Tunnen olevani paperinen. Kun minua puristaa, rutistun kasaan, enkä taivu enää muotoihini. Kun minua repii, olen palasina, enkä pääse enää kokonaiseksi. Kun minut tahrii, tahra ei lähde enää irti.

Haluisin kotiin. Oon vielä Kuhmossa. Oon nyt ollut kummin luona, mut koti-ikävä alkaa painaa. Eilinen ja tää päivä meni läpi jollain kummalla ahdistuksella, enkä nyt oikein osaa tulkita sitä. Oon kaivannu terapeutin lämpimiä sanoja ja surullista katsetta, kun kerron asioita.
Katsoin äsken kelloa ja mietin, että kehtaisinko vielä käydä tupakalla.
Sieppasin pari ketipinoria ja päätin hiipiä hiljaa ulos. Nopeasti, mutta varmasti.

Osaisinpa jotenkin tulkita ajatuksia ja tunteita kunnolla. En muuten ajattele äitiä usein, paitsi kun käyn tupakalla. Silloin näen äitin surullisen katseen ja kyyneleet. Äidin lämpimän halauksen ja kutittavan tukan. Haluaisin ajatella äitistä muutakin kuin aina pahoja asioita ja en jaksaisi aina suuttua ja olla vihainen niille sanoille, jotka loukkaavat minua eniten.
En kykene muuttamaan äitiäni. Pelkään vain itsestäni tulevan samanlainen...

Uni...

Heräsin painajaiseen. Uneen, karmivaan sellaiseen eikä uni enää tule. Yritin rauhoittaa mieltäni, mutten osannut. En aluksi ottanut ketipinoria, nyt otin kaksi. Haluan nukkua. Haluan saada itseni makaamaan rauhoittuneena sänkyyn, enkä pyöriä tässä.
Nousin ylös ja join lasillisen vettä. Setä makasi sohvalla täysin unessa, televisio päällä. Kaivoin laukusta tupakan ja menin ulos.
Ulkona istuessa t-paidalla ja unihousuissa oli kylmä. Asteita on vain kahdeksan. Raavin päätäni hetken ja tumppasin tupakan. Sisälle mentyäni otin ristikkolehden ja tulin takaisin istumaan sänkyyn.
Tässä kirjoitellessa mietin untani. Se toi muistoja mieleen, osittain. Unessani istuin B1-osaston neuvotteluhuoneen sohvalla. Oikealla puolelleni äiti ja vasemmalla isä. Huone oli täynnä lääkäreitä, hoitajia ja muita ihmisiä. En muista mistä puhuimme. Jostain kumman syystä adrenaliini valtasi kehoni ja iskin peilin rikki. Muistaakseni siellä ei ollut peiliä, mutta iskin sen rikki ja löin peilin palasen äitini rintaan. Silloin heräsin.
Tyynyni oli märkä. Otsastani valui hiki. Tunsin oloni karmeaksi. En ole nähnyt painajaisia pitkään aikaan. Nyt näin, ja se ei ollut mukavaa.

Eilen astelin paljain jaloin kostealla nurmikolla. Se hiveli ja rentoutti jalkapohjiani ihanasti. Halusin seisoa siinä ikuisuuden, mutta maltoin mieleni ja lähdin kävelemään koskelle ja järven rantaan.
Isot pienet ja keskikokoiset kivet raapivat jalkapohjiani. Toivoin, että olisin edelleen seisomassa nurmikolla.

Istuin ulkona mummulassa. Kohdistin katseeni kiikkuun joka alkoi yksinään heilua edestakaisin. Selkäpiitäni alkoi karmia. Tunsin kun niskani nikamat kiristyivät. Pieni tuulenvire kävi kasvoillani. Kiikku keinui ja keinui. Mummu. Halusin itkeä. Tunsin sen häpeän kun en tutustunut mummuun paremmin. Halusin olla hänen seurassaan. Halusin saada sen halin minkä sain aina kun lähdin. Nyt mummua ei enää ole. Mummu kuoli viime joulukuussa. Talo tuntuu tyhjältä. Ei mummun hassuja höpinöitä, eikä hänen ruokansa tuoksua. Ei mitään jäljellä. Vain tyhjää.

Peruskoulu over and out

Tänään oli kevätjuhla. Mua ei itkettäny. En itkeny ollenkaan. Vaikka mulle tuli haikee mieli siitä, että peruskoulu jää nyt taakse. Keskiarvo oli 8.47. Ja sain nosteelta stipendin luokan parhaasta keskiarvosta. Mua ilahdutti se. Tuntu hienolta saada kovalla työllä ansaittu asia. 50 euroa, jota en tiiä mihin tuhlata. Vai tuhlatakko ollenkaan....

Juhlien jälkeen mä painuin hetkeksi ulos ja siskolle. Junaa odotellessa nousi ahdistus pintaan, enkä taaskaan tiedä mistä se johtu. Mua itketti silloin. Tuntu, että mua halveksittiin. Ihmiset katso mua ala-arvoisesti ja yrittäessäni nousta junaan, ihmiset töni ja puski mua pois. Yritin olla rauhallisesti, mutta adrenaliini nousi kehoon välittömästi. Halusin huutaa. Halusin raivota ihmisille, että jos niillä on jotain valittamista, sanoisivat sen, eivätkä vain tönisi muualle. 

Koivukylän asemalle, mua taas katsottiin. Mua kuumotti ja hikikarpalot olivat otsalla. Yritin ottaa rauhallisesti, mutta en saanut itseäni haltuun. Halusin polttaa tupakan, mutta huomasin siskon seisovan äitin kanssa odottamassa mua. En siis tupakoinut. 

Huomasin taas haluavani juoda pääni täyteen. Kaljaa, viinaa, siideriä mitä vain, kunhan se sekoittaisi pääni totaalisesti. Tajusin ajattelevani myös, että tuntuu, että ihmiset eivät pidä minusta. Ulkona ollessani ja hengaillessa ihmisten kanssa jäin hetkeksi yksin ja poltin tupakkaa. Mikä sosiaalinen sielu. Mietin, jännitänkö liikaa ihmisten seuraa ja pitäisikö minun olla vain itsekseni, mutta jään aina kylmäksi ja tunteettomaksi. Ihmisten seura tuo lämpöä sydämeeni ja saa minut tuntemaan itseni arvokkaaksi. 

Joskus makaan yksin sängyllä tuijottaen kattoa.

Nappasin Ketipinorin naamaan ja toivoin, että uni ja väsymys tulisi pian. Nyt tuosta lääkkeen ottamisesta on melkein puolitoista tuntia. Vittu.

Mahassa kurnii, vaikka olen syönyt mitä vain mikä tulee vastaan. Silti nälättää. Tai tuntemus on vain ärsyttääkseni itseäni. Kehoni reagoi johonkin odottamattomaan. 

Peti.

Ahdistus...

Ahdistuin, luettuani Deborah Spungenin kirjottaman kirjan Nancy. Se oli kamalin lukemani kirja huumeiden ympäröivästä Nancystä, joka lopulta sai rauhan kuoltuaan 20-vuotiaana. Huumeita, seksiä, väkivaltaa ja punkkia. Luettuani kirjan ulkona sytytin tupakan ja mietin järkytystäni. Kirja oli kamalaa tekstiä. Pahinta mahdollista. Laitoin kirjan kirjahyllyyn ja halusin unohtaa sen.
Ahdistus vie minua syvemmälle huumeiden ihmeelliseen valtakuntaan. Sisimmässäni ääni huutaa. Halusin pois tästä loukosta. Voisin istua sohvalla ja miettiä mikä helvetti lukemani kirjan ihmisiä vaivasi. Muistan joskus lukeneeni Suosikista artikkelin Nancystä ja Sidistä. Jo silloin lukemani järkytti. Nyt vain haluan unohtaa.

Puristan puhelinta tiukasti käsissäni. En kunnolla edes pysty kirjoittamaan. Haluan saada jännityksen ja pelon loppumaan.

Tunsin voivani hyvin, mutta sitten tipahdin taas siihen samaan kuoppaan ja aloin miettiä itseäni. Jätin Mikan (jälleen), kun en tuntenut olevani vain tarpeeksi hyvä ja itsevarma parisuhteeseen. Tunsin, että Mikasta katsoo se henkilö, jonka naamaa en halua nähdä. Siksi pelkään joskus lyöväni, syyllä, joka kuulostaa psykoottiselta.

Koulu loppuu viikon päästä. Miks mua ei innostais jääd kesälomalle, vaikka tuntuu kumminkin, että oon ansainnu lomaa. Toisaalt... Mulla on töitä kesäkuun eka viikko (rekkamies kiroilut).

Vaan sillä on ruusuja sormenpäissä

Mä yritän elää elämäni oikein. Ehkä se onkin väärä tapa. Mä ajattelen, että voinko mä tehdä näin. Joudun miettimään liikaa sitä mikä on oikein ja mikä väärin.
Tuntuu, että multa odotetaan vähän liikaa. Siveellisyyttä, käytöstapoja ja hyvää koulumenestystä. Odotetaan niitä varmaankin jokaiselta lapselta.
Miks mä teen sitten väärin ?
Mun elämä on kuin maalaamista. Maalaan ensin taululle. Katson sitä kaukaa ja totean joidenkin kohtien olevan ihan pielessä. Lopulta taulu on roskiksessa. Ihan ku minä. Pinttynyt lika kasvoissa, paskaa sormien päissä, elämä kurassa.

Itkeminen sattuu...

Heräsin aamulla siihen, että rinnassa tuntu poltetta. Jouduin pidättelemään itkua, etten ala taas sätkimään nurkassa ja lattialle tulisi Saimaa. Alaselkä meni samalla jumiin kun vaihdoin vaatteita. Koiran käyttö oli tuskaa.
Purin pedin ja niska naksahti ikävästi ja meni jumahti ja kiristy.
Mitä voin siis päätellä taas tästä aamusta ?

Diettiin ja painonpudotukseen tuli taas käänne. Vihdoinkin kun olin pudottanut kiloja, siskoilla oli keksejä. En kyennyt pidättelemään sitä mielihalua niitä keksejä kohtaan. Popsin niitä varmaan tusinan, kun tuli kamala olo.  Halusin ne äkkiä pois. En halunnut enää jatkaa.

Mietin paljon. Oon huomannut sen itsessäni. Mietin kuolemaa, mun elämää, masennusta, lääkkeiden syömistä  ja ahdistusta. Niitä mietin kaikista eniten. Niiden lisäks mietin mun perhettä, mutta sitä hieman vähemmän. Vaikka sitä ehkä pitäis ajatella kaikista eniten...

I feel like if I died, no one would even notice

I am what I am

Käytiin luokan kanssa Ateneumissa. Mua kummasti pyörrytti siellä ja tuntu, että jalat ei halunnu kantaa. Lähettiin sieltä ja hyppäsin 77 bussiin ja tulin iskälle hetkeksi tyhjään kämppään, koska pääsen tästä tänään helpommin terapiaan.
Rapussa voimat ei kunnolla riittänyt hissin napin painamiseen ja avaimet ei halunnu pysyy kädessä. Luulin jo, että seinät kaatuu päälle.
Ahdistaa kamalasti. Tunnen sen mun luissa ja ytimissä. Pään kääntäminen on tuskaa. Kaikki alkaa heilua ja silmissä sumenee.

Istun penkillä polvi suussa. Tuntuu jotenki pahalta. Haluisin jäädä tähän istumaan ja olla menemättä terapiaan. Haluisin maalata naaman väreillä kirkkaaksi jottei kukaan näkisi mun sielun mustuutta.

What do you got ?

Miettien paljon ns. "entistä" elämääni huomaan miten paljon olen kasvanut ja vahventunut henkisesti ja psyykkisesti. Kun luen vanhoja päiväkirja merkintöjä alkaa oksettamaan. "En mä voinu olla tollanen...." pliiis. Eron jälkeen lääkeriippuvuus oli kamalaa ja samoinnrankemmin alkoholiin tutustuminen. Kaikki vain mitä käteen sattui saamaan piti vetää kurkusta alas. Ihan sama väsyttääkö vai piristääkö ne. Kunhan saan vain hetkellisen mielihyvän. Pelkään kyllä kovasti sen tulevan takaisin...

Mä en oo ollu hyvä ihminen. Oon kokeillu rajojani kunnolla. Oon juonu alkoholia, polttanut tupakkaa, lähtenyt kotoa jonnekkin kuuseen vaan sen takia että se on tuntunut hauskalta.
Mä ajattelen paljon, mutta ajattelen vasta usein sen jälkeen kun oon tehny jotain.

Saatan katsoa taivasta ja miettiä mielessäni; "Jumala, oletsä siellä ?" mutta en silti kykene uskomaan, tai sitten en halua uskoa...
En osaa kuvitella/ajatella sellaista "paratiisia" joka on ihmisille kuoleman jälkeen. Näen vaan silmissäni helvetin liekit missä jokainen palaa eikä "Jumala" pelasta. Kenellekkään ei ole paratiisia, kukaan ei ole ollut synnitön pyhimys, kaikille on ne samat liekit maailmassa, josta kukaan ei palaa ikinä.

Tunsin valtavan ahdistuksen valtaavan kehoni ja vievän mennessään. Tuntui kuin kelluisin aavalla merellä vailla pelastusta. Kukaan ei kuulisi käheää huutoani, loppujen lopuksi olisin niin väsynyt huutoon etten yrittäisi enää. Lopulta vajoaisin pinnan alle ja vetäisin keuhkot täyteen vettä ja painuisin pohjalle. Täynnä ahdistusta, ilman eloakin ruumiini ei haluaisi pysyä pinnalla. Kehoni peittyisi lopulta vihreällä ja ruskealla levällä ja jäisi pohjaan.

Miettien pelastusta tilanteessa kun ahdistaa tajusin voivani pelastaa itse itseni, eikä kukaan muu siihen voisi auttaa. Ehkä ihmiset toisivat turvaa, muttei suojaa pelolta ja vahingoittamiselta. Kun he eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Painun pohjellamme päivä päivältä kun kukaan ei kuule hiljaisia huutojani.

Huomasin blogini olevan typerä.

Siinaa... Tuuu meiän mukaan. Meillä on sulle yllätys ulkona..

Iskä soitti aamulla. Olin kuulema mennyt ramppaamaan oven kahvaa ja yrittäny ulos. Sen jälkeen muistan, että aloin itkeä ja mua pelotti.
Iskän lämmin käsi lepäs mun polvella ja toi turvaa. Mua kuumotti ja oksetti.
Muistan, että kuulin ääniä. Ku joku ois raapinu meiän sohvaa. Mä katoin monta kertaa sinne sohvan päätyyn. Siellä ei ollu ketään.
Aamulla heräsin sohvalta siihen kun herätyskello soi omassa huoneessa.
Sen jälkeen mä istuin keittiön tasolla ja join kahvia. Kävin tupakalla ja join lisää kahvia.
En ois halunnu lähteä kouluun. Olisin halunnu jäädä nukkumaan, mut pelkäsin että ne tulee takasin.
Nyt puol makaan koulun sohva huoneessa, yksin, pimeässä.

Huusin. Nimeä sisälläni. Itken ja huudan. Halusin jotain oalavaa takaisin. En pysty enää pitämään sitä itselläni.
Kyyneleet valuvat poskia pitkin. Jos voisin kyyristyisin lattialle oksentamaan.
Vedin peiton pään yli. Osa minusta haluaisi ottaa nyt partaterän laatikosta ja sipaista ranteesta suonen kohdalta. Osa minusta ei. Parempi osa voitti, ja en tee itsemurhaa.

Yeah, here l am.

Pahin päänsärky mies muistiin. Sattuu niin, että alkaa kohta varmaan oksettamaan. Mietin paljon mitä tää viikko tuo tullessaan. Mun oli pakko käydä ostamassa tupakkaa, mutta yhden röökin jälkeen tuntui kuin aivott olisivat räjähtäneet. Mun teki kamalasti mieli oksentaa ja jäädä makaamaan lumipenkkaan kunnes joku tulis hakemaan mut pois sieltä. Tuskin kukaan olisi uskaltanut tulla. En oo varmaankaan kenellekkään mitään.

Terapia oli tänään vähän tuskallista. Mua väsytti ja nälätti niin paljon, että en saanut mitään aikaseks. Yskitti ja nenä vuoti. Jos mun päähän sattuu huomenna, en mee töihin...

Keskiviikko pelottaa. Erinnäisten syiden ja yhden tapaamisen takia. Mä en todellakaan tiedä mitä pitäisi sanoa tälle ihmiselle, ja menenkö täysin lukkoon niin kuin välillä noissa tilanteissa tapahtuu. Pelkään, että alan vain tuijottamaan omaa kahvikuppiani lasittuneella katseella. En haluis, että näin kävis, saattasin ajaa henkilön inhottavaan ja epämukavaan tilanteeseen, mutta toisaalta, pää lyö ihan tyhjää.

Itkisinkö, vai itkisinkö ?

Mitä se oli kun hyväilit hellästi kylkeäni ? 
Kerroit rakastavasi. Rakastitko oikeasti ? Kun halusit seksiä, halusitko koskaan minua ? 
Kun katsoit silmiini, näin surua. Kerroitko koskaan mikä sinua suretti ? 
Mikä sisälläsi painoi ? 
Oliko jotain mitä halusit palavasti kertoa ?
Sainko sinut murtumaan ?

Meinasi tulla oksennus. Miksi kidutan itseäni ? Ahdistus tuntuu rinnassa liian suurena. Painoin käden rinnalle. Muistin terapeutin opetuksen; "Laske toinen kätesi sydämesi päälle ja toinen vatsalle. Sulje silmäsi ja hengitä syvään. Nenästä sisään ja suun kautta ulos."

Jalka meni hetki sitten tunnottomaks. Ahdistaa enemmän ku aikoihin. Tuntuu, etten oo saamassa itseeni kuntoon.

Mietin aina paljon mistä mun masennus alkoi. Miksi se alkoi ja mistä se johtui. Välillä tuntuu kamalalta kun joutuu salaamaan oman itsensä uudessa paikassa kun ei voi kertoa mitä sisällä on. Joutuu olemaan iloinen, vaikka tuntuu pahalta. Joutuu menemään välillä vessaan pyyhkimään silmiään jottei itku ja kyyneleet näy.
Täällä päiväkodissa pyörin aina pitkähihainen yllä, jottei jäljet käsissä näkyisi. En uskalla nostaa hihoja ylös. Jos olen ne nostanut, todella nopeasti usein pistän takaisin alas.
Se on peittämistä. Se on oman itsensä piilottamista.
Mitä nämä ihmiset ajattelisivat jos kertoiain että olen ollut kohta kolme vuotta masentunut. Olen yrittänyt itsemurhaa monta kertaa. Olen hukuttanut suruni viinaan. Viiltelin itseni pilalle.
Mitä elämältä voi vielä odottaa ?

Kun muistelee jotain vanhaa, ei tule tajunneeksi miten vaikeaa se silloin oli. Kun miettii mitä syömishäiriö oikeasti oli, ei tajunnut miten kauheasti satutti muita.
Kun miettii miksi nyt syö, ei kyse ole elämisestä, vaan siitä ettei satuttaisi muita.
Elämällä ei ollut suuntaa. Se jumitti paikoillaan.

Parantumisvaiheiden aikana tajusin saaneeni kiinni siitä narusta mitä olin kurotellut komen vuoden ajan. Välillä kompastun kuoppaan mistä en pääse heti ylös.

Katselin mun koiraa äsken ja mietin missä olisin ilman sitä. Toivoiain mun koiran elävän vielä kymmenen vuotta lisää, mutta eliniän päättyminen ei ole varmaan kaukana.

Mama

Käytiin eilen äitin kanssa elokuvissa. Katsomassa uusin kauhuelokuva. Se oli ihan hyvä. Loppu olisi voitu toteuttaa paremmin. "Mama" näytti lopussa hieman huvittavalta ja se ei ollut sellainen mikä jäisi pahasti mieleen. Muuten elokuva oli aika pelottava ja siinä säikähti.
Luumin että oisin kuollu sinne penkkiin.

Luulen että meillä menee vähän sekavasti äitin kanssa. Hyvin, huonosti, hyvin ja taas huonosti. Haluisin tehdä asialle jotain, en vaan jaksais riidellä koko ajan. Ja se tupakasta valittaminen käy hermoon. Vaikka tiedän että se yrittää vaan suojella mua.
Mut se vaan tuntuu vähä vaikeelta aina. Paino sanalla vähän..

Siskot

Mulla on kaksi isosiskoa.
Ne oli koulussa jo ku mä synnyin. Mun siskot lopettivat koulun melkein silloin ku mä menin vasta ensimmäiselle luokalle.
Ne lähti kotoa ennen kuin mä tajusin miten paljon välitän niistä.
Yleensä nuorella isosiskot on pari kolme vuotta vanhempia. Varsinkin jos on samat vanhemmat. Mun tapauksessa mun siskot on mua 6-8 vuotta vanhempia. Ja meillä on eri isät. Mun isosiskoilla on sama isä, mulla eri.
Välillä tuntuu, että mun äiti. Pitää enemmän mun isosiskoista ku musta. Tuntuu, että mulle valitetaan koko ajan. Se sattuu. Haluisin olla hyvä ihminen, isata pitää huolta pikkuisista. Olla hyvä täti ja kummi.
Mut tuntuu etten osaa.

En tiiä mikä fiilis nyt oikein on. Sellanen kummallinen. Voisin keittää ittelleni kahvia ja idtua pöydässä miettimässä miks oikein elän tällä maapallolla vaikka kaikki vois olla paremmin jossain muualla. En myöskään tiedä oikein miksi mä ajattelen vanhaa mummua niin paljon. Aina kun ajattelen niin kyyneleet nousee silmiin mutten ala itkemään. Onks mulla enää kykyä itkeä ? En oo pitkään aikaan itkeny kunnolla. Pienet kyyneleet vaan joskus silloin tällöin. Ehkei nulla ole tarve itkeä. Tai olen itkenyt niin paljon että mun kyynelkanavat on kuivunu .... Käytiin luokan kanssa keilaamassa. Se oli vähän kummaa. Mua ahdisti jonkun verran, ku en oikein pidä siitä että homma vedetään kauheeks kilpiluks vaikka voitais olla sulassa sovussa ja ajatella, että tää on vain peliä ei muuta. Ollaan vaan pitämässä hauskaa. Sisko tulee käymään kummilapseni kanssa. Ihanaa nähä pikkuista taas ku ei olla nähty hetkeen. Pelkään, että menetän ihan kasvoni jos lähen Tuusulaan opiskelemaan. Jos se ei saa tarpeeksi musta kiinni, että oltais läheisiä vanhemmitenkin. Pelkään sitä. Haluisin olla pienokaisen lähellä ja opettaa elämään tässä maailmassa. Kertoa, ettei tekisi samoja virheitä kuin minä ja kunniottais vanhempiaan. Halata kun tuntuu pahalta ja leikkiä autoilla.

My life is like a War

Jos osaisin taikoa, loisin itselleni maailman metsän keskellä. Ison talon ja puutarhan. Asettaisin itselleni tuolin puun alle ja pöydän viereen, jonka päällä makaisi Torey Haydenin kirja. Istuisin tuolilla kyyryssä kahvikuppi kädessä. Kukaan ei häiritsisi mua. Ei kuuluisi mitään. Vain puiden lehtien rahina.
Saisin istua yksin.
Jos todella osaisin taikoa, loisin itselleni siivet, ja niiden avulla lentäisin puiden latvoihin ja istuisin siellä kunnes osaan olla tasapainossa. Istuisin siellä auringonnoususta auringonlaskuun. Ajattelematta mitään. Saattaisin vuotaa muutaman kyyneleen, ajatella asioita, joita ei pitäisi ajatella.
Loisin käsiini kynän ja luonnosvihkon. Siirtäisin ajatukseni paperille. Sulkisin silmäni ja kuvittelisin maailmani ja sen hyvät ja pahat aikeet.
Loisin itselleni rakkauden luontoon. Unohtaisin ihmiset ja suhteet. Jäisin sinne, yksin. Unohtaisin nykyajan turhuudet. Paitsi kahvin.

Voisin hakata päätä pöytään. Kahvi menee kurkusta alas ja se polttelee ruokatorvea.
Pää jumittaa ja ajatukset ei liiku.
Eilinen oli liian paska päivä. Illalla oli niin paha olo, että itku oli liian lähellä.

Musikaali oli eilen illalla. Exä oli siellä sen nykysen kanssa. En halunnu sanoo sille mitään. Vaikka olisin voinu kysyä onko poliisit soittanu. Toisaalta ei huvittais jankkaa tätä asiaa mut mietin vaan että saanko hyvää oloa siitä että aion pilata sen elämän ? Vaikka se saattais olla vähä pilalla sen huumeiden käytön takia...

Ready..

Ainoa valonlähde oli vain puhelimen näyttö...

Päivä on ollu vähä sekava. Löysin kierrätyskeskuksesta neljä kirjaa itteleni ja kokonaishinta oli 1.40e elikkä aika halvaks tuli ! Tupakkaa en oo polttanu viikkoon. Aikalailla oon edistyny.. Mutta on mulla tehny mieli. Sen takia on noi nikotiinipurkat. Mutta en oo tänäänkään syönyt kuin yhden.

Oispa mulla joku konkreettinen aihe mistä puhua. Päässä vaan lyö tyhjää ja ajatus katkee koko ajan. Silmiin särkee ja tuijottelen facebookkia siinä toivossa, että tapahtuisi jotain kiinnostavaa. Asia kostautui.

Mun monituntinen kirjoittaminen, pyyhkiminen ja ajatusten setviminen päättyy nyt siihen, että luovun koneesta ja teen jotain luovempaa.