Kerroin tänään mun ihastukselle, että pidän siitä. Ja mitä sain vastaukseks ? Surua ja murskaantuneen sydämen. Olisin halunnut toisen vastauksen. Olisin kerrankin halunnut löytää itselleni jotain mistä pitää kiinni.
Tajusin, että tää ei oikeesti ollu ensimmäinen kerta. Ja ettei se oikeesti jää viimeiseksi. Ja, että en löydä koskaan itselleni sitä oikeaa.
Jälleen saan itkeä liikaa.
Lupasin julkasta ns. "yhteenvedon" mun elämästä neljän vuoden varrella. No täasä tulee.
Neljä vuotta sitten olin ihan normaali tyttö. Tai, miten määritellään normaali. Olin vähän erilainen. Pukeuduin mun isän vaatteisiin ja peittelin itseäni. En tuntenut itseäni lihavaksi kuudennella luokalla tai mitenkään muutenkaan oudoksi tai ahdistuneeksi. Olin ihastunut ensimmäistä kertaa palavasti poikaan, joka oli samassa koulussa.
Tutustuin tähän kundiin 2010 kesällä, jolloin aloin vähän ajatella itseäni lihavaksi ja aloin vähentää syömistäni. Oli minua haukutti läskiksi ja muutenkin kiusaaminen oli ollut yleistä jo tarhasta lähtien.
2010 elokuun ensimmäinen päivä seurustelin tämän ihanan pojan kanssa.
Kun seiska luokka alkoi huomasin tunteideni ailahtelevan ja aloin erkaantua. Tunsin itseni ahdistuneeksi ja syöminen oli muuttunut jo melkein turhauttavaksi. Söin kuitenkin koulussa, enkä halunnut huolestuttaa ketään. Kuitenkin pidin itseäni säälittävänä ja lihavana. Sanoin kaikille, että olin ihan kunnossa, eikä minun pitäisi tehdä itselleni mitään, mutta kuitenkin 2011 keväällä kävin koulupsykologin juttusilla ja minulla todettiin masennus.
Pidin sitä kammottavana. Tuntui, että ahdistuin vain lisää tiedosta, että minulla oli "sairaus". Luulin sen kuitenkin olevan yleistä ja ohi menevää.
Kun kahdeksas luokka alkoi meillä meni huonosti poikaystäväni kanssa. Erosimme lopulta syksyllä.
Sinä syksynä 2011 olin jo painunut täysin pohjaan. En syönyt, pyörtyilin ja näin näkyjä ja kuulin ääniä. Olin useasti sairaalassa sydänkipujen, päänsäryn ja pyörtyilyn takia. Olin muistaakseni tähän mennessä jo yrittänyt kerran itsemurhaa. Sinä joulukuuna 2011 aloitimme sairaalassa psykologin johdosta seronil-lääkityksen, mitä en suostunut syömään ja välillä saatoin vedellä yliannostuksia ja horjua "huumeissani" kotona.
2012 tammikuussa olin ensimmäistä kertaa suljetulla osastolla hoidossa omasta tahdostani.
Osasto oli kammottavaa. En tuntenut tarvitsevani sitä ja makasin yksin sängyllä neljän seinän sisällä peläten, että seinät kaatuvat päälle. Osastolla minulla todettiin vaikea masennustila ja minulla pelättiin olevan itsemurha vaara.
Olin osastolla hoidossa kaksi viikkoa ja pääsin kotiin.
Seuraavan kerran olin hoidossa samaisena keväänä.
Ysiluokka alkoi sillä tavalla, että minut siirrettiin normaalilta luokalta erityisluokalle. Olin ahdistunut ja pelkäsin sitä. En halunnut jättää kavereitani vanhaan kouluun ja käydä koulua kirkon kellarissa. Olin ahdistunut tilanteesta ja yritin itsemurhaa 2012 syys-talvena, ja minut sijoitettiin taas hoitoon suljetulle osastolle.
Kun vuosi vaihtui ja tuli tammikuu, olin saanut Virosta likööripullon kaveriltani, vein sen kouluun ja joimme kaverien kesken. Tarina päättyi ambulanssin kutsumiseen ja siihen, että yritin impulsiivista itsemurhaa jälleen.
Kotona maatessani lattialle käsi ja matto veressä sanoen; "minua väsyttää" äitini läpsi minua poskelle. Isä oli soittanut ambulanssin paikalle, joka tuli laittamaan minut tippaan ja vei sairaalaan.
Se tuntui oudolta. Makasin lattialla näkien tummia hahmoja keittiössä, mutten sanonut siitä vanhemmille. Muistan äitini mutisseen jotain siitä, etten saa mopokorttia ja minulta viedään puhelin ja tietokone.
Halusin lyödä äitiä. En muista mitä ajattelin silloin, mutta luulen, että kaipasin apua, enkä syytöksiä ja iskuja rintakehään.
Muistan vanhempieni aina tulleen tapaamaan minua osastolle. Pelasimme äitini kanssa pelejä ja he toivat minulle karkkia ja limua. Muistan äitini ja isäni surulliset silmät. Muistan katselleeni kelloa koko päivän odotellen, että kello lähestyisi aikaa jolloin isäni tulisi tapaamaan minua.
Muistan siskojeni tuoneen minulle piknikin huoneeseeni. Söimme patonkia ja teimme mehua.
Kävin myös ulkona useasti. Muistan isäni vihaiset kasvot. Muistan surua ja ahdistusta.
Nyt 2013 syksy ja medialukion aloittanut tyttö käy terapiassa toista vuotta ja tuntee elämänsä iloiseksi näiden vuosien jälkeen. Itsemurha ajatukset ovat kadonneet, elämänhalu tullut takaisin ja ihastuksenkin olen löytänyt.
Rinnassa polttaa halu jakaa asioita ihmisille. Palo haluta opiskella ja lyödä itsensä ällikältä.
Halu elää ilman isän joka päiväisiä sanoja; "Siina onko kaikki hyvin ?"
Halu elää ilman minkään näköistä ahdistusta ja stressiä siitä, mitä huominen tuo tullessaan.
P.s. Kiitos medialukion ystävilleni, jotka pitävät minusta sellaisena kuin olen.
Makaan sängyllä ja mietin taas asioita. Tulevaa koeviikkoa, mun ihastusta, ahdistusta ja muuta. En jaksaisi oikein enää tätä kaikkea. Alan väsyä ahdistukseen ja paskassa rypemiseen.
Oon kestäny masennusta jo neljä vuotta. En tiedä pitäisikö minun kutsua itseäni enää ihmiseksi. Pitäisikö minun kutsua itseäni romahtaneeksi ? Vai potilaaksi, niinkuin lääkärit aina sanovat.
Oon ollu vaarallisella mielentilalla taas. Oon horjunu ja horjunu. Oon saanut itseni ihastumaan mutta pelkään sen taas käyvän raskaaksi oman mielenterveyden kannalta.
Koulu on tuntunut turhauttavalta ja en ole jaksanut saada kaikkea aikaiseksi. En pidä lukiota vaikeana, pelkään vain itseni puolesta niin paljon...
Haluaisin polttaa kaikki tavarani. Katsoa kun ne roihuavat kasassa ja jättää ne siihen.
Muuttamisen kannalta olen edelleen toiveikaa mutta varovainen. Haluaisin muuton parantavan välejäni äidin kanssa, mutta silti se herättää kysymyksiä.
Pelkään rasittuvani liikaa ja että jäisin taas makaamaan sängylle ahdistuneena. En nukkuisi, söisisi tai tekisi enää yhtäön mitään.
