Puka

Kohta tuntuu alkavan taas surutyö. Päätettiin, että meiän koira lopetetaan. Se täyttää kohta yhdeksän vuotta ja sillä todettiin syöpä virstarakossa vähän aikaa sitten. Tuntu niin kammottavalta ajatella, yhdeksän pitkää vuotta sitten Puka tuotiin meille punaisessa laatikossa ja se oli niin pieni. Alkuun mä pelkäsin sitä, mutta lopulta, siitä tuli mun rakas ystävä, lapsi ja tärkeä osa arkea.
Tuntuu, että Puka on ollut mulle läheisempi kuin suurimmat osat ihmisistä mun elämässä. Joka päivä sen kanssa on saanut leikkiä ulkona, sille on joskus ärsyyntynyt ja sen vieressä on nukkunut. Pukalle on voinut itkeä, jutella, kertoa salaisuuksia ja koirasta tietää, ettei se kerro salaisuuksia eteenpäin. Niin monta kertaa olen herännyt aamulla siihen, että märkä kieli on nuollut nenääni ja sen raskas hengitys on hönkinyt naamaani. En kykenisi elämään ilman sen surullista ulinaa, sen iloista ilmettä kun tulen kotiin koulusta ja sen anovaa ilmettä kun kaapissa odottaa herkkuja.
Tuntuu niin kauhealta ja raskaalta päättää sen elämä, mutten halua sen kärsivän enempää.
Pukaa ei voita toinen koira, ja ihminen häviää sille.

Puka on kaunis koira.