Tällä kertaa pitkään aikaan mulla ois oikeesti jotain sanottavaa isälle. Mutta en osaa aloittaa keskustelua. Harjoittelin itsekseni, miten aloitan sanomisen ja sitten ku se tuli kotiin ja mykistyin. Olin iloinen ja minä pirteä ihana Siina, joka olen joka päivä, mutta ei tänään. Eikä eilen. Eikä sitä edeltävänä päivänä. Oon oikeestaan ollut maassa jo aika kauan. Oon tuijotellu iltaisin sheiveriä mun laatikossa, mutta oon aina laittanut sen takaisin. En oo painanu sitä iholle ja antanut veren virrata. Ei, ei enää.

Edelliseen postaukseen palatakseni, nyt mulla on kunnon draama menossa kahden ihastuksen takia. Tekisi mieli hakata päätä seinään ja lopettaa tämä hullutus. Juttelin terapeutille vain yhdestä ihastuksesta. Sen mielestä se oli hieno asia, että olen saanut sellaisiakin tunteita elämääni. Hymyilin ja sanoi; Niin.
En tosissaankaan kerro kaikkia asioitani kenellekkään. Terapeutille kerron aika paljonkin nykyään, mutta sisälläni vaanii edelleen ne tuskat ja kirvelyt, mitkä vaikeuttavat elämääni.

Niskaan särkee, päähän koskee, rintaan kivistää ja jalat eivät tunnu kantavan. On siis todellinen kuolema olo.

Katselin taulua mitä teen siskon tytölle. Siitä puuttuu vielä paljon. En tiedä mitä tekisin siihen. Oksia ? Kukkia ? Vai lisää perhosia ? Päätökset ovat jälleen hankalia ja tuntuu, että koulunkäyntikin kärsii siitä.