Nobody sees, nobody knows

Kun kukaan ei näe, eikä tiedä. Ollaan salaisuutta kaikki. Ei kukaan tiedä mistään. Kukaan ei älyä. Kukaan ei kysy. Kaikki näkevät pinnan. Kukaan ei näe sisään. Siellä pimeys tummenee, siellä palaa helvetin liekki. Siellä kaikki hajoaa käsiin. Muuttuu tuhkaksi. Murenee käsiin. Siellä Saatana lämmittää käsiään ja pitää meitä ominaan. Siellä langenneet enkelit levittävät tuskaa ja ahdistusta. Me vajoamme pinnan alle, eivätkä muut pelasta meitä. Emme saa ravintoa mistään. Kuolema varjostaa elämäämme. Viikatemies kulkee aina kulman takana. Odottaen hetkeä, jolloin vie meidät. Mikään ei tule muuttumaan. Mikä ei tule lähtemään. Mikään ei lämmitä meitä. Kaikki kylmenee.

Ahdistus

Mua ahdisti tänään paljon. Ei ole pitkään aikaan tuntunut niin pahalta. Se oli outoa ja tuntui pahalta. Olisin halunnut pyyhkäistä sen pois, mutten saanut. Piti vain pidätellä itkua.
Äiti tuli käymään juuri silloin, kun itse tulin kotiin. Koira ja mun koulukirjat. Jouduin siis pidättelemään itkua vielä pidempään, mutta juuri kun äiti sulki oven perässään, istuin ruokapöydässä itkemässä.
Pakkasin itkuisena nopeasti tavarani, hain tupakkaa ja lähdin äidille.

Äidin kautta siskolle, olo oli jo parempi. Katselimme astuntoa netistä mistä äiti ja isä tekivät tarjouksen. Tuo ihana maalaisrakennus Mäntsälän kupeessa. Olin onnesta soikeana, vaikka edelleen tuntuu oudolta, vanhempien yhteen paluu viiden vuoden eron jälkeen. Minustahan se kait johtuu. Masennukseni ja hoidot ovat kait saattaneet vanhempani takaisin yhteen.

Tää sai mut tuntemaan itseni surulliseks :(

Kouluun keskittyminen on ollu haastavaa. Tuntuu, ettei jaksaisi ollenkaan ja nukahtaa pystyyn. Luulen olevani sopimaton, enkä kuulu joukkoon. Olen liian erillainen. Tunnen, etten jaksaisi enää. Voisin heittää kirjat seinään ja antaa olla. Jäisin vain makaamaan sängylle ja olla siinä loppu kuukaudet.

Postailut on jääny vähä vähemmälle. Koulun eka viikko on menny iha mukavasti. Filosofian tunnilla olin aivan täysin pihalla. Meidän pitää keksiä nyt viikonloppuna meidön oman elämän filosofinen motto. "Eteenpäin, sanoi mummo lumessa" ??
Ruotsin tunnit on myös olleet täyttä tuskaa. En muista ruotsin kielestä yhtäön mitään ja tuntu, että mun ois pitäny olla siellä tukikurssilla...
Lupasin yhdelle äidinkielen opettajalle, että lupaan kirjoittaa tietyn määrän postauksia koulun blogiin. Suostuin siihen vaikka epäröinkin iha kamalasti. Pelkään vaan, ettei ihmiset pidä mun postauksista tai kirjoitan niistä vääränlaisia.

Oon jättäny kaverit hieman syrjään. En jaksa liikkua ollenkaan kotoa mihinkään ja se tuntuu vähän turhauttavalta. Päähän on särkeny koko viikon ja huokasin helpotuksesta, kun saan nukkua nyt viikonlopun.
Lukio on ollut ihan jees nyt ensimmäisen viikon. Tuntuu, että kaikki sanoo, että lukio on inhottavaa ja raastavan raskasta, mutta ei se vielä ole ollu... Toisaalt en tiiä mitä se tulee olemaan.

Puka

Kohta tuntuu alkavan taas surutyö. Päätettiin, että meiän koira lopetetaan. Se täyttää kohta yhdeksän vuotta ja sillä todettiin syöpä virstarakossa vähän aikaa sitten. Tuntu niin kammottavalta ajatella, yhdeksän pitkää vuotta sitten Puka tuotiin meille punaisessa laatikossa ja se oli niin pieni. Alkuun mä pelkäsin sitä, mutta lopulta, siitä tuli mun rakas ystävä, lapsi ja tärkeä osa arkea.
Tuntuu, että Puka on ollut mulle läheisempi kuin suurimmat osat ihmisistä mun elämässä. Joka päivä sen kanssa on saanut leikkiä ulkona, sille on joskus ärsyyntynyt ja sen vieressä on nukkunut. Pukalle on voinut itkeä, jutella, kertoa salaisuuksia ja koirasta tietää, ettei se kerro salaisuuksia eteenpäin. Niin monta kertaa olen herännyt aamulla siihen, että märkä kieli on nuollut nenääni ja sen raskas hengitys on hönkinyt naamaani. En kykenisi elämään ilman sen surullista ulinaa, sen iloista ilmettä kun tulen kotiin koulusta ja sen anovaa ilmettä kun kaapissa odottaa herkkuja.
Tuntuu niin kauhealta ja raskaalta päättää sen elämä, mutten halua sen kärsivän enempää.
Pukaa ei voita toinen koira, ja ihminen häviää sille.

Puka on kaunis koira.

Ääh. Koulu alkaa ylihuomenna ja en millään jaksais. Mua jönnittää ja pelottaa saman aikaisesti ja se ei tunnu hyvältä. Yleensä oon ollu positiivinen ja iloinen koulin alusta, mut nyt lukio on taas uus askel elämässä ja meen jälleen kohti aikuisuutta. En haluis olla vielä aikuinen. Haluisin olla lapsi ja kirmata ulkona keltaisessa mekossa, hattu päässä ja hymyillä. Oon jääny kiinni siihen ja siitä pitäis päästä nyt eroon.

Lukio on täysi uusi asia mulle. En tiedä lukiosta mitään paitsi ylioppalaskirjoitukset ja koeviikot. Sisko kävi lukion, mutten oikeen oo saanu siitä mitään irti ja nyt pitäis itse mennä lukioon.
Toivottavasti saan kolmen vuoden päästä valkosen lakin päähäni...

Vitutuksen ja ahdistuksen määrä kasvo taas maksimiin. Näen taas itteni hakkaamassa päätä seinään ja haukkumassa elämää kusipäiseksi ja miksi Jeesus ei tulekkaan ja pelasta niin kuin aina sanotaan.
Paskanmarjat.

Äiti vei 300 euroa tililtä. Kyllä, puhuin tästä, huusin kuin mielipuoli ja en saanut vanhempia käsittämään, että miksi vitussa mulle ei taaskaan kerrottu. Tunnen taas jälleen olevani hylkiö tässä perheessä, enkä saa tilaa saada tulla esille. Saatan heilua taustalla vaikka kuinka kauan, eikä kukaan näe minua.
Minä, joka kaipaan valoa ja lämpöä, tunnen etten saa sitä tarpeeksi, varsinkaan äidiltä.

Nyt kun vanhempien viiden vuoden takaisen eron jälkeen, he alkoivat seurustella, tunnen saavani ahdistusta vielä enemmän. Kun äiti ja isä istuvat keskenään kotona tai äidin asunnolla, se tuntuu luonnottomalla.
Vihaan sitä.
Vihaan heitä.
En halunnut tätä.
En tunne ansaitsevani tätä.

Ajattelen jälleen itsemurhaa.