Tunnen olevani paperinen. Kun minua puristaa, rutistun kasaan, enkä taivu enää muotoihini. Kun minua repii, olen palasina, enkä pääse enää kokonaiseksi. Kun minut tahrii, tahra ei lähde enää irti.

Haluisin kotiin. Oon vielä Kuhmossa. Oon nyt ollut kummin luona, mut koti-ikävä alkaa painaa. Eilinen ja tää päivä meni läpi jollain kummalla ahdistuksella, enkä nyt oikein osaa tulkita sitä. Oon kaivannu terapeutin lämpimiä sanoja ja surullista katsetta, kun kerron asioita.
Katsoin äsken kelloa ja mietin, että kehtaisinko vielä käydä tupakalla.
Sieppasin pari ketipinoria ja päätin hiipiä hiljaa ulos. Nopeasti, mutta varmasti.

Osaisinpa jotenkin tulkita ajatuksia ja tunteita kunnolla. En muuten ajattele äitiä usein, paitsi kun käyn tupakalla. Silloin näen äitin surullisen katseen ja kyyneleet. Äidin lämpimän halauksen ja kutittavan tukan. Haluaisin ajatella äitistä muutakin kuin aina pahoja asioita ja en jaksaisi aina suuttua ja olla vihainen niille sanoille, jotka loukkaavat minua eniten.
En kykene muuttamaan äitiäni. Pelkään vain itsestäni tulevan samanlainen...