Mä en oo ollu hyvä ihminen. Oon kokeillu rajojani kunnolla. Oon juonu alkoholia, polttanut tupakkaa, lähtenyt kotoa jonnekkin kuuseen vaan sen takia että se on tuntunut hauskalta.
Mä ajattelen paljon, mutta ajattelen vasta usein sen jälkeen kun oon tehny jotain.

Saatan katsoa taivasta ja miettiä mielessäni; "Jumala, oletsä siellä ?" mutta en silti kykene uskomaan, tai sitten en halua uskoa...
En osaa kuvitella/ajatella sellaista "paratiisia" joka on ihmisille kuoleman jälkeen. Näen vaan silmissäni helvetin liekit missä jokainen palaa eikä "Jumala" pelasta. Kenellekkään ei ole paratiisia, kukaan ei ole ollut synnitön pyhimys, kaikille on ne samat liekit maailmassa, josta kukaan ei palaa ikinä.

Tunsin valtavan ahdistuksen valtaavan kehoni ja vievän mennessään. Tuntui kuin kelluisin aavalla merellä vailla pelastusta. Kukaan ei kuulisi käheää huutoani, loppujen lopuksi olisin niin väsynyt huutoon etten yrittäisi enää. Lopulta vajoaisin pinnan alle ja vetäisin keuhkot täyteen vettä ja painuisin pohjalle. Täynnä ahdistusta, ilman eloakin ruumiini ei haluaisi pysyä pinnalla. Kehoni peittyisi lopulta vihreällä ja ruskealla levällä ja jäisi pohjaan.

Miettien pelastusta tilanteessa kun ahdistaa tajusin voivani pelastaa itse itseni, eikä kukaan muu siihen voisi auttaa. Ehkä ihmiset toisivat turvaa, muttei suojaa pelolta ja vahingoittamiselta. Kun he eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Painun pohjellamme päivä päivältä kun kukaan ei kuule hiljaisia huutojani.

Huomasin blogini olevan typerä.

Siinaa... Tuuu meiän mukaan. Meillä on sulle yllätys ulkona..

Iskä soitti aamulla. Olin kuulema mennyt ramppaamaan oven kahvaa ja yrittäny ulos. Sen jälkeen muistan, että aloin itkeä ja mua pelotti.
Iskän lämmin käsi lepäs mun polvella ja toi turvaa. Mua kuumotti ja oksetti.
Muistan, että kuulin ääniä. Ku joku ois raapinu meiän sohvaa. Mä katoin monta kertaa sinne sohvan päätyyn. Siellä ei ollu ketään.
Aamulla heräsin sohvalta siihen kun herätyskello soi omassa huoneessa.
Sen jälkeen mä istuin keittiön tasolla ja join kahvia. Kävin tupakalla ja join lisää kahvia.
En ois halunnu lähteä kouluun. Olisin halunnu jäädä nukkumaan, mut pelkäsin että ne tulee takasin.
Nyt puol makaan koulun sohva huoneessa, yksin, pimeässä.

Huusin. Nimeä sisälläni. Itken ja huudan. Halusin jotain oalavaa takaisin. En pysty enää pitämään sitä itselläni.
Kyyneleet valuvat poskia pitkin. Jos voisin kyyristyisin lattialle oksentamaan.
Vedin peiton pään yli. Osa minusta haluaisi ottaa nyt partaterän laatikosta ja sipaista ranteesta suonen kohdalta. Osa minusta ei. Parempi osa voitti, ja en tee itsemurhaa.

Yeah, here l am.

Pahin päänsärky mies muistiin. Sattuu niin, että alkaa kohta varmaan oksettamaan. Mietin paljon mitä tää viikko tuo tullessaan. Mun oli pakko käydä ostamassa tupakkaa, mutta yhden röökin jälkeen tuntui kuin aivott olisivat räjähtäneet. Mun teki kamalasti mieli oksentaa ja jäädä makaamaan lumipenkkaan kunnes joku tulis hakemaan mut pois sieltä. Tuskin kukaan olisi uskaltanut tulla. En oo varmaankaan kenellekkään mitään.

Terapia oli tänään vähän tuskallista. Mua väsytti ja nälätti niin paljon, että en saanut mitään aikaseks. Yskitti ja nenä vuoti. Jos mun päähän sattuu huomenna, en mee töihin...

Keskiviikko pelottaa. Erinnäisten syiden ja yhden tapaamisen takia. Mä en todellakaan tiedä mitä pitäisi sanoa tälle ihmiselle, ja menenkö täysin lukkoon niin kuin välillä noissa tilanteissa tapahtuu. Pelkään, että alan vain tuijottamaan omaa kahvikuppiani lasittuneella katseella. En haluis, että näin kävis, saattasin ajaa henkilön inhottavaan ja epämukavaan tilanteeseen, mutta toisaalta, pää lyö ihan tyhjää.

Itkisinkö, vai itkisinkö ?

Mitä se oli kun hyväilit hellästi kylkeäni ? 
Kerroit rakastavasi. Rakastitko oikeasti ? Kun halusit seksiä, halusitko koskaan minua ? 
Kun katsoit silmiini, näin surua. Kerroitko koskaan mikä sinua suretti ? 
Mikä sisälläsi painoi ? 
Oliko jotain mitä halusit palavasti kertoa ?
Sainko sinut murtumaan ?

Meinasi tulla oksennus. Miksi kidutan itseäni ? Ahdistus tuntuu rinnassa liian suurena. Painoin käden rinnalle. Muistin terapeutin opetuksen; "Laske toinen kätesi sydämesi päälle ja toinen vatsalle. Sulje silmäsi ja hengitä syvään. Nenästä sisään ja suun kautta ulos."

Jalka meni hetki sitten tunnottomaks. Ahdistaa enemmän ku aikoihin. Tuntuu, etten oo saamassa itseeni kuntoon.

Mietin aina paljon mistä mun masennus alkoi. Miksi se alkoi ja mistä se johtui. Välillä tuntuu kamalalta kun joutuu salaamaan oman itsensä uudessa paikassa kun ei voi kertoa mitä sisällä on. Joutuu olemaan iloinen, vaikka tuntuu pahalta. Joutuu menemään välillä vessaan pyyhkimään silmiään jottei itku ja kyyneleet näy.
Täällä päiväkodissa pyörin aina pitkähihainen yllä, jottei jäljet käsissä näkyisi. En uskalla nostaa hihoja ylös. Jos olen ne nostanut, todella nopeasti usein pistän takaisin alas.
Se on peittämistä. Se on oman itsensä piilottamista.
Mitä nämä ihmiset ajattelisivat jos kertoiain että olen ollut kohta kolme vuotta masentunut. Olen yrittänyt itsemurhaa monta kertaa. Olen hukuttanut suruni viinaan. Viiltelin itseni pilalle.
Mitä elämältä voi vielä odottaa ?

Kun muistelee jotain vanhaa, ei tule tajunneeksi miten vaikeaa se silloin oli. Kun miettii mitä syömishäiriö oikeasti oli, ei tajunnut miten kauheasti satutti muita.
Kun miettii miksi nyt syö, ei kyse ole elämisestä, vaan siitä ettei satuttaisi muita.
Elämällä ei ollut suuntaa. Se jumitti paikoillaan.

Parantumisvaiheiden aikana tajusin saaneeni kiinni siitä narusta mitä olin kurotellut komen vuoden ajan. Välillä kompastun kuoppaan mistä en pääse heti ylös.

Katselin mun koiraa äsken ja mietin missä olisin ilman sitä. Toivoiain mun koiran elävän vielä kymmenen vuotta lisää, mutta eliniän päättyminen ei ole varmaan kaukana.