Juhlien jälkeen mä painuin hetkeksi ulos ja siskolle. Junaa odotellessa nousi ahdistus pintaan, enkä taaskaan tiedä mistä se johtu. Mua itketti silloin. Tuntu, että mua halveksittiin. Ihmiset katso mua ala-arvoisesti ja yrittäessäni nousta junaan, ihmiset töni ja puski mua pois. Yritin olla rauhallisesti, mutta adrenaliini nousi kehoon välittömästi. Halusin huutaa. Halusin raivota ihmisille, että jos niillä on jotain valittamista, sanoisivat sen, eivätkä vain tönisi muualle.
Koivukylän asemalle, mua taas katsottiin. Mua kuumotti ja hikikarpalot olivat otsalla. Yritin ottaa rauhallisesti, mutta en saanut itseäni haltuun. Halusin polttaa tupakan, mutta huomasin siskon seisovan äitin kanssa odottamassa mua. En siis tupakoinut.
Huomasin taas haluavani juoda pääni täyteen. Kaljaa, viinaa, siideriä mitä vain, kunhan se sekoittaisi pääni totaalisesti. Tajusin ajattelevani myös, että tuntuu, että ihmiset eivät pidä minusta. Ulkona ollessani ja hengaillessa ihmisten kanssa jäin hetkeksi yksin ja poltin tupakkaa. Mikä sosiaalinen sielu. Mietin, jännitänkö liikaa ihmisten seuraa ja pitäisikö minun olla vain itsekseni, mutta jään aina kylmäksi ja tunteettomaksi. Ihmisten seura tuo lämpöä sydämeeni ja saa minut tuntemaan itseni arvokkaaksi.
Joskus makaan yksin sängyllä tuijottaen kattoa.
Nappasin Ketipinorin naamaan ja toivoin, että uni ja väsymys tulisi pian. Nyt tuosta lääkkeen ottamisesta on melkein puolitoista tuntia. Vittu.
Mahassa kurnii, vaikka olen syönyt mitä vain mikä tulee vastaan. Silti nälättää. Tai tuntemus on vain ärsyttääkseni itseäni. Kehoni reagoi johonkin odottamattomaan.
Peti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Varmistan, ettet ole sekaisin