Ahdistus...

Ahdistuin, luettuani Deborah Spungenin kirjottaman kirjan Nancy. Se oli kamalin lukemani kirja huumeiden ympäröivästä Nancystä, joka lopulta sai rauhan kuoltuaan 20-vuotiaana. Huumeita, seksiä, väkivaltaa ja punkkia. Luettuani kirjan ulkona sytytin tupakan ja mietin järkytystäni. Kirja oli kamalaa tekstiä. Pahinta mahdollista. Laitoin kirjan kirjahyllyyn ja halusin unohtaa sen.
Ahdistus vie minua syvemmälle huumeiden ihmeelliseen valtakuntaan. Sisimmässäni ääni huutaa. Halusin pois tästä loukosta. Voisin istua sohvalla ja miettiä mikä helvetti lukemani kirjan ihmisiä vaivasi. Muistan joskus lukeneeni Suosikista artikkelin Nancystä ja Sidistä. Jo silloin lukemani järkytti. Nyt vain haluan unohtaa.

Puristan puhelinta tiukasti käsissäni. En kunnolla edes pysty kirjoittamaan. Haluan saada jännityksen ja pelon loppumaan.

Tunsin voivani hyvin, mutta sitten tipahdin taas siihen samaan kuoppaan ja aloin miettiä itseäni. Jätin Mikan (jälleen), kun en tuntenut olevani vain tarpeeksi hyvä ja itsevarma parisuhteeseen. Tunsin, että Mikasta katsoo se henkilö, jonka naamaa en halua nähdä. Siksi pelkään joskus lyöväni, syyllä, joka kuulostaa psykoottiselta.

Koulu loppuu viikon päästä. Miks mua ei innostais jääd kesälomalle, vaikka tuntuu kumminkin, että oon ansainnu lomaa. Toisaalt... Mulla on töitä kesäkuun eka viikko (rekkamies kiroilut).

Vaan sillä on ruusuja sormenpäissä

Mä yritän elää elämäni oikein. Ehkä se onkin väärä tapa. Mä ajattelen, että voinko mä tehdä näin. Joudun miettimään liikaa sitä mikä on oikein ja mikä väärin.
Tuntuu, että multa odotetaan vähän liikaa. Siveellisyyttä, käytöstapoja ja hyvää koulumenestystä. Odotetaan niitä varmaankin jokaiselta lapselta.
Miks mä teen sitten väärin ?
Mun elämä on kuin maalaamista. Maalaan ensin taululle. Katson sitä kaukaa ja totean joidenkin kohtien olevan ihan pielessä. Lopulta taulu on roskiksessa. Ihan ku minä. Pinttynyt lika kasvoissa, paskaa sormien päissä, elämä kurassa.

Itkeminen sattuu...

Heräsin aamulla siihen, että rinnassa tuntu poltetta. Jouduin pidättelemään itkua, etten ala taas sätkimään nurkassa ja lattialle tulisi Saimaa. Alaselkä meni samalla jumiin kun vaihdoin vaatteita. Koiran käyttö oli tuskaa.
Purin pedin ja niska naksahti ikävästi ja meni jumahti ja kiristy.
Mitä voin siis päätellä taas tästä aamusta ?

Diettiin ja painonpudotukseen tuli taas käänne. Vihdoinkin kun olin pudottanut kiloja, siskoilla oli keksejä. En kyennyt pidättelemään sitä mielihalua niitä keksejä kohtaan. Popsin niitä varmaan tusinan, kun tuli kamala olo.  Halusin ne äkkiä pois. En halunnut enää jatkaa.

Mietin paljon. Oon huomannut sen itsessäni. Mietin kuolemaa, mun elämää, masennusta, lääkkeiden syömistä  ja ahdistusta. Niitä mietin kaikista eniten. Niiden lisäks mietin mun perhettä, mutta sitä hieman vähemmän. Vaikka sitä ehkä pitäis ajatella kaikista eniten...

I feel like if I died, no one would even notice

I am what I am

Käytiin luokan kanssa Ateneumissa. Mua kummasti pyörrytti siellä ja tuntu, että jalat ei halunnu kantaa. Lähettiin sieltä ja hyppäsin 77 bussiin ja tulin iskälle hetkeksi tyhjään kämppään, koska pääsen tästä tänään helpommin terapiaan.
Rapussa voimat ei kunnolla riittänyt hissin napin painamiseen ja avaimet ei halunnu pysyy kädessä. Luulin jo, että seinät kaatuu päälle.
Ahdistaa kamalasti. Tunnen sen mun luissa ja ytimissä. Pään kääntäminen on tuskaa. Kaikki alkaa heilua ja silmissä sumenee.

Istun penkillä polvi suussa. Tuntuu jotenki pahalta. Haluisin jäädä tähän istumaan ja olla menemättä terapiaan. Haluisin maalata naaman väreillä kirkkaaksi jottei kukaan näkisi mun sielun mustuutta.

What do you got ?

Miettien paljon ns. "entistä" elämääni huomaan miten paljon olen kasvanut ja vahventunut henkisesti ja psyykkisesti. Kun luen vanhoja päiväkirja merkintöjä alkaa oksettamaan. "En mä voinu olla tollanen...." pliiis. Eron jälkeen lääkeriippuvuus oli kamalaa ja samoinnrankemmin alkoholiin tutustuminen. Kaikki vain mitä käteen sattui saamaan piti vetää kurkusta alas. Ihan sama väsyttääkö vai piristääkö ne. Kunhan saan vain hetkellisen mielihyvän. Pelkään kyllä kovasti sen tulevan takaisin...