Puhuttiin tänään kavereiden kanssa eroamisesta. Muistelin siinä vaiheessa Mikkeä. Vaikka siit on jo vittu kaks vuotta, silti se asia jaksaa ahdistaa. (Tiedän Sunikan lukevan mun blogia ja toivon, ettei se ehkä kommentois mulle mitään tähän Mikke juttuun.) Oon niin ahdistunut ja sekaisin siitä asiasta, etten jaksa opiskellakkaan. Aina välillä näen Miken ku ajelen mutsille. Sen näkeminen ei tee hyvää mun mielentilalle ja aina saan jonkun näkösen parkumisen aikaan ittessäni.
Oon miettiny kans mun ihastusta. Jos meille tuliskin jotain, luulen sen pelkäävän mua. Joka päivä kattelen tätä ihmistä koulussa ja mietin, miten tollanen vois muka pitää musta ? Tai sitten pelkään sen pitävän toisesta. Toisesta tytöstä. Tai tekevän samat asiat ku Mikke.
Pelkään suudelmia ja halauksia.
Haluaisin juosta tuon pojan luokse ja itkeä sitä, miten kovasti pelkään. Miten kovasti haluaisin sen pitävän musta. Miten kovasti haluan tietää tästä ihmisestä enemmän. Mutta en uskalla jutella. Tai jos juttelen ahdistun jutellessa faecbookissa tai kasvotusten.
Joskus törmään tän jätkän katseeseen ja sen hymyyn. Se saa mussa aikaan lämpimiä värinöitä rinnassa ja selässä. Mahassa kuplii ja piirrän sydämiä pulpettiin tai vihkoon.
Pelkään suudelmia ja halauksia.
Haluaisin juosta tuon pojan luokse ja itkeä sitä, miten kovasti pelkään. Miten kovasti haluaisin sen pitävän musta. Miten kovasti haluan tietää tästä ihmisestä enemmän. Mutta en uskalla jutella. Tai jos juttelen ahdistun jutellessa faecbookissa tai kasvotusten.
Joskus törmään tän jätkän katseeseen ja sen hymyyn. Se saa mussa aikaan lämpimiä värinöitä rinnassa ja selässä. Mahassa kuplii ja piirrän sydämiä pulpettiin tai vihkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Varmistan, ettet ole sekaisin