Tunsin valtavan ahdistuksen valtaavan kehoni ja vievän mennessään. Tuntui kuin kelluisin aavalla merellä vailla pelastusta. Kukaan ei kuulisi käheää huutoani, loppujen lopuksi olisin niin väsynyt huutoon etten yrittäisi enää. Lopulta vajoaisin pinnan alle ja vetäisin keuhkot täyteen vettä ja painuisin pohjalle. Täynnä ahdistusta, ilman eloakin ruumiini ei haluaisi pysyä pinnalla. Kehoni peittyisi lopulta vihreällä ja ruskealla levällä ja jäisi pohjaan.

Miettien pelastusta tilanteessa kun ahdistaa tajusin voivani pelastaa itse itseni, eikä kukaan muu siihen voisi auttaa. Ehkä ihmiset toisivat turvaa, muttei suojaa pelolta ja vahingoittamiselta. Kun he eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Painun pohjellamme päivä päivältä kun kukaan ei kuule hiljaisia huutojani.

Huomasin blogini olevan typerä.