?

Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen itsemurha kävi mielessä. Se sykki suonissa ja kertoi mulle missä mennään; pohjalla.
Oon väsynyt ja pilaantunut. Kun mä katson mun kasvoja peilistä, mua puistattaa. Miten kamalaa tää onkaan. Ehdin ajatella kaikkea hyvää ja ihanaa tammikuun jälkeen ja toivoin jo todella, että elämäni lähtisi raiteilleen, mutta ei. En saa sitä takaisin. En saa huoletonta ja rikasta elämääni, joka minulla oli vuosia sitten. Kauhu palaa jokaiseen päivään.
Tajuttuani miten sotkeentunut olen lankoihini, toivoin, että joku tulisi ja auttaisi selvittämään sen sotkun ja pelastaisi minut. Mutta sellaista ihmistä ei ole. Edes terapeuttini ei kykene siihen. Olen jo mennyttä.
En jaksa enää. Asiat jotka olin jo unohtanut tulivat takasin.
Kultakimpaleet lähtivät käsistä ja agressiivisuus ja viha valtasivat kehoni. Luita ja ytimiä myöten.

Katselin taivaalla lentäviä lintuja. Ne katoilivat kauas pois ja laskeutuivat metsän keskelle.
Jos kahlitsisin linnun, menettäisikö se vapautensa kokonaan ?
Jos kahlitsen sen sydämen, olenko kesyttänyt sen ?
Onko minulla sydän jota ei voi kesyttää ?

Rest In Peace

Odotin ikuisuuden aamusta iltaan, että mennään eläinlääkärille. Kissojen kanssa. Oli aika... Mä itkin autossa, odotin, että tää päivä olis jo ohi. Kuuntelin Sissin ja Repen vinkumista kantolaatikossa, ja halusin itkeä lisää.
Lääkäri sanoi, että se vie 10 minuuttia. Se tuntui puolelta tunnilta.
Rapsutin Sissiä korvan takaa. Silitin kun se makasi pöydällä. Katsoin kun lääkäri pisti piikin.
Katsoin, kun kissani hengitys lakkasi.
Ahdistus valtasi kehon kuin hyökyaalto. Itku, ei pysähtynyt. Jalat pettivät. Lyyhistyin maahan itkemään.
Kun isä tuli laatikon kanssa ulos, jossa kissani lepäsivät, en saanut itseäni aloilleen. Huusin ja huusin. Huuto yltyi. Huusin varmaan enemmän kuin itkin. En halunnut ajatella rakkaitani siinä laatikossa makaamassa kylminä ja elottomina.

Hautasimme Sissin ja Repen isäni työpaikan metsään. Isä kaivoi kuopan, johon laskimme arkun ja isoja kiviä. Kaivoimme vielä kasveja päälle kasvamaan, jotta se ei olisi liian kauhean näköinen. Halusin vielä tehdä ristin sinne.

Tunnen olevani paperinen. Kun minua puristaa, rutistun kasaan, enkä taivu enää muotoihini. Kun minua repii, olen palasina, enkä pääse enää kokonaiseksi. Kun minut tahrii, tahra ei lähde enää irti.

Haluisin kotiin. Oon vielä Kuhmossa. Oon nyt ollut kummin luona, mut koti-ikävä alkaa painaa. Eilinen ja tää päivä meni läpi jollain kummalla ahdistuksella, enkä nyt oikein osaa tulkita sitä. Oon kaivannu terapeutin lämpimiä sanoja ja surullista katsetta, kun kerron asioita.
Katsoin äsken kelloa ja mietin, että kehtaisinko vielä käydä tupakalla.
Sieppasin pari ketipinoria ja päätin hiipiä hiljaa ulos. Nopeasti, mutta varmasti.

Osaisinpa jotenkin tulkita ajatuksia ja tunteita kunnolla. En muuten ajattele äitiä usein, paitsi kun käyn tupakalla. Silloin näen äitin surullisen katseen ja kyyneleet. Äidin lämpimän halauksen ja kutittavan tukan. Haluaisin ajatella äitistä muutakin kuin aina pahoja asioita ja en jaksaisi aina suuttua ja olla vihainen niille sanoille, jotka loukkaavat minua eniten.
En kykene muuttamaan äitiäni. Pelkään vain itsestäni tulevan samanlainen...

Uni...

Heräsin painajaiseen. Uneen, karmivaan sellaiseen eikä uni enää tule. Yritin rauhoittaa mieltäni, mutten osannut. En aluksi ottanut ketipinoria, nyt otin kaksi. Haluan nukkua. Haluan saada itseni makaamaan rauhoittuneena sänkyyn, enkä pyöriä tässä.
Nousin ylös ja join lasillisen vettä. Setä makasi sohvalla täysin unessa, televisio päällä. Kaivoin laukusta tupakan ja menin ulos.
Ulkona istuessa t-paidalla ja unihousuissa oli kylmä. Asteita on vain kahdeksan. Raavin päätäni hetken ja tumppasin tupakan. Sisälle mentyäni otin ristikkolehden ja tulin takaisin istumaan sänkyyn.
Tässä kirjoitellessa mietin untani. Se toi muistoja mieleen, osittain. Unessani istuin B1-osaston neuvotteluhuoneen sohvalla. Oikealla puolelleni äiti ja vasemmalla isä. Huone oli täynnä lääkäreitä, hoitajia ja muita ihmisiä. En muista mistä puhuimme. Jostain kumman syystä adrenaliini valtasi kehoni ja iskin peilin rikki. Muistaakseni siellä ei ollut peiliä, mutta iskin sen rikki ja löin peilin palasen äitini rintaan. Silloin heräsin.
Tyynyni oli märkä. Otsastani valui hiki. Tunsin oloni karmeaksi. En ole nähnyt painajaisia pitkään aikaan. Nyt näin, ja se ei ollut mukavaa.

Eilen astelin paljain jaloin kostealla nurmikolla. Se hiveli ja rentoutti jalkapohjiani ihanasti. Halusin seisoa siinä ikuisuuden, mutta maltoin mieleni ja lähdin kävelemään koskelle ja järven rantaan.
Isot pienet ja keskikokoiset kivet raapivat jalkapohjiani. Toivoin, että olisin edelleen seisomassa nurmikolla.

Istuin ulkona mummulassa. Kohdistin katseeni kiikkuun joka alkoi yksinään heilua edestakaisin. Selkäpiitäni alkoi karmia. Tunsin kun niskani nikamat kiristyivät. Pieni tuulenvire kävi kasvoillani. Kiikku keinui ja keinui. Mummu. Halusin itkeä. Tunsin sen häpeän kun en tutustunut mummuun paremmin. Halusin olla hänen seurassaan. Halusin saada sen halin minkä sain aina kun lähdin. Nyt mummua ei enää ole. Mummu kuoli viime joulukuussa. Talo tuntuu tyhjältä. Ei mummun hassuja höpinöitä, eikä hänen ruokansa tuoksua. Ei mitään jäljellä. Vain tyhjää.

Peruskoulu over and out

Tänään oli kevätjuhla. Mua ei itkettäny. En itkeny ollenkaan. Vaikka mulle tuli haikee mieli siitä, että peruskoulu jää nyt taakse. Keskiarvo oli 8.47. Ja sain nosteelta stipendin luokan parhaasta keskiarvosta. Mua ilahdutti se. Tuntu hienolta saada kovalla työllä ansaittu asia. 50 euroa, jota en tiiä mihin tuhlata. Vai tuhlatakko ollenkaan....

Juhlien jälkeen mä painuin hetkeksi ulos ja siskolle. Junaa odotellessa nousi ahdistus pintaan, enkä taaskaan tiedä mistä se johtu. Mua itketti silloin. Tuntu, että mua halveksittiin. Ihmiset katso mua ala-arvoisesti ja yrittäessäni nousta junaan, ihmiset töni ja puski mua pois. Yritin olla rauhallisesti, mutta adrenaliini nousi kehoon välittömästi. Halusin huutaa. Halusin raivota ihmisille, että jos niillä on jotain valittamista, sanoisivat sen, eivätkä vain tönisi muualle. 

Koivukylän asemalle, mua taas katsottiin. Mua kuumotti ja hikikarpalot olivat otsalla. Yritin ottaa rauhallisesti, mutta en saanut itseäni haltuun. Halusin polttaa tupakan, mutta huomasin siskon seisovan äitin kanssa odottamassa mua. En siis tupakoinut. 

Huomasin taas haluavani juoda pääni täyteen. Kaljaa, viinaa, siideriä mitä vain, kunhan se sekoittaisi pääni totaalisesti. Tajusin ajattelevani myös, että tuntuu, että ihmiset eivät pidä minusta. Ulkona ollessani ja hengaillessa ihmisten kanssa jäin hetkeksi yksin ja poltin tupakkaa. Mikä sosiaalinen sielu. Mietin, jännitänkö liikaa ihmisten seuraa ja pitäisikö minun olla vain itsekseni, mutta jään aina kylmäksi ja tunteettomaksi. Ihmisten seura tuo lämpöä sydämeeni ja saa minut tuntemaan itseni arvokkaaksi. 

Joskus makaan yksin sängyllä tuijottaen kattoa.

Nappasin Ketipinorin naamaan ja toivoin, että uni ja väsymys tulisi pian. Nyt tuosta lääkkeen ottamisesta on melkein puolitoista tuntia. Vittu.

Mahassa kurnii, vaikka olen syönyt mitä vain mikä tulee vastaan. Silti nälättää. Tai tuntemus on vain ärsyttääkseni itseäni. Kehoni reagoi johonkin odottamattomaan. 

Peti.